Varhaiskevään ihme

Talven selkä oli ajat sitten taittunut. Kevätaurinko oli sulattanut
lumen jo pohjanpuoleisiltakin mäenrinteiltä. Ensimmäiset vih-
reät ruohonkorret työntyivät ilmoille, vaikka ne vielä näyttivät-
kin ikään kuin arkoina kuulostelevan, ettei vain takatalvi pääsisi
yllättämään. Puiden silmutkin paisuivat ja aukenivat  ja lehdot
peittyivät heleän vihreisiin lehtihuntuihin.

Silloin heräsivät koko pitkän pimeän ja kylmän ajan talvi-
untaan nukkuneet mehiläisetkin pesässään. Mehiläiset ava-
sivat syksyllä huolellisesti sulkemansa pesän oven ja vielä
hieman unenpöpperöisin silmin he näkivät lumen ja jään
kaikkoneen ja pohjatuulenkin lähteneen muille maille.
Päivä paistoi täyttä terää ja ilma oli lämmin. Nytpä pienet
ahkerat mehiläiset kömpivät kaikki pesästään, puhdistivat
talven jäiltä pienet siipensä ja pyrähtivät lentoon kuin
omien siipiensä kantavuutta koetellakseen.

Mehiläiset lensivät ensin vanhan tuttavansa Omenapuun
luo ja kysyivät:

- Eikö sinulla, Omenapuu, ole mitään tarjottavana pie-
nille, nälkäisille mehiläisystävillesi?

Mutta Omenapuu vastasi:

Ei ole, ei ole! Liian aikaisin tulitte luokseni, veikkoset.
Minun kukkanihan ovat vasta nupulla. Mutta käväis-
kääpä tiedustamassa sisareltani, Kirsikkapuulta.
Hänhän on tavallisesti minua aikaisempi.

Silloin mehiläiset kiireesti lensivätkin neuvottuun
paikkaan ja kysyivät:

- Eikö sinulla, Kirsikkapuu, ole mitään tajottavana
pienille, nälkäisille mehiläisystävillesi?

Mutta Kirsikkapuu vastasi:

- Voi veikkoset! Nyt ei vielä ole, mutta palatkaa
huomenissa luokseni. Ehkäpä kukkani siihen
mennessä jo puhkeavat. Mutta voisittehan
kysäistä tuolta tulppaanipenkistä, sillä luulenpa,
että ne ovat jo aukkaisseet kukkansa.

Taaskin mehiläiset surahtivat siivilleen ja
lensivät nopeasti tulppaanipenkin luo.
Varhaiset tulppaanit olivatkin jo aukaisseet
heleänkirkkaat kukkateränsä, mutta - eihän
tulppaaneilla ollut mehiläisille mitään tarjot-
tavana. Sillä Tulppaani on vain ihmisten
silmien jalostettu puutarhakukka, missä ei
ole mettä eikä tuoksua.

Silloin pienet, ahkerat mehiläiset tulivat
hyvin murheellisiksi. Ja entistä nälkäisem-
pinä ne olivat aikeissa palata pesäänsä,
jonka talvivarastot olivat huvenneet jo
ihan tyhjiin.

Mutta kun olivat jo kääntymässä kotiin
päin, ne samassa näkivät heleänsinisen
kukan, joka näytti ikään kuin iloisesti
vilkuttavan pienille mehiläisille silmään-
sä. Sehän oli vaatimaton Kallio-Orvokki,
joka kainona ja itsestään suurta melua
pitämättä odotteli mehiläisiä luokseen
saapuviksi.

Silloinpa pienet, ahkerat mehiläiset
riemastuivat tuon kevään kukista
varhaisimman tavatessaan. ja yhtä
paljon ilahtui Kallio-Orvokkikin pien-
ten ahkerien mehiläisten tulosta.
Se tarjosi noille vanhoille ystävil-
leen kohta kukkuraisen mesimaljan.
Sen suloinen tuoksu oli virvoittavaa
ja koska neiti Orvokilla oli monen
monta pientä sisarta, jotka nekin
kaikki olivat sonnustautuneet
heleänsinisiin keväthamosiinsa,
kaikki pienet, ahkerat mehiläiset
saivat yllin kyllin mettä juodak-
seen. Ja riittipä sitä vielä tuomi-
siksi kotipesäänkin.

Näin pelasti kaino neiti Kallio-
Orvokki sisarineen pienet, ahkerat
mehiläiset kuolemasta nälkään ja
puutteeseen niiden odotellessa
hedelmäpuiden kukinta-aikaa.
Sillä varhaiskevään ihmehän
tuo vienotuoksuinen kukka oli.

Saksalaisen kansantarun mukaan

Hyvää keskiviikkoa Sinulle lukijani!

t. Salaisen puutarhan emäntä