Olemme vihdoin ja viimein tavanneet eräässä kuntoutuskeskuksessa, jossa tiesin
hänen olevan.
En ilmoittanut mitään etukäteen ja tapaamisemme tuli hänelle suurena yllätyksenä,
luulen ihanana ja herkkänä yllätyksenä.
Lähdin aamun varhaisina tunteina bussilla, piti matkan varrella vaihtaa kahdesti.
Saavutessani ostin valmiiksi liput kotimatkaa varten, ja tilasin vapisevin tuntein
taksin.
Taksin kuljettaja kysyikin minulta, olenko menossa kuntoutukseen, jolloin vastasin,
etten mutta rakas ystävättäreni on kuntoutuksessa, johon olen menossa tapaamaan häntä.
Sanoinkin, ettei ystävättäreni tiedä, siinä vaiheessa taksinkuljettajan silmät kostuivat,
kun kerroin hänen sairastavan Als- tautia ( Lou Gehrig´s disease ). Taksinkuljettaja
sanoi hiljaisella äänellä, että olen hieno ystävä, siinä vaiheessa itkuani mikään ei
pysäyttänyt... Olimme kumpikin ihan hiljaa taksissa.
Saavuin klo 10 tienoilla, paikka on kaunis ja tilava. Kovaa oli huomata, miten vaikeasti
sairaita ihmisiä tuli joka puolelta, huumori kukki ja ihmiset hyvällä mielellä.
Join kahvia, söin sämpylän sekä luin iltalehden ja odotin milloin ystävättäreni tulee
tapaamaan minua... Kävelin ja kävelin käytävää pitkin ja olin hyvin itkuherkällä
tuulella, ja sain kuulla että on fysioterapiassa. Minullahan koko päivä aikaa,
bussi lähtisi vasta alkuillan suussa.
Ainoa asia, minkä tiesin, oli ettei käsissä ole enää voimaa. Silti oli järkytys huomata
hänen istuvan pyörätuolissa. Me molemmat purskahdimme itkuun, oikeastaan ystä-
väni itki jo ennen tapaamistamme. Tapaamisemme oli herkkä, kaunis ja itkimme.
En muista mistä puhuimme mutta jossain vaiheessa, muistan hänen kysyneen, olenko
jo syönyt. Niinpä lähdimme ruokajonoon valmiiksi seisomaan, hänellä oma jono, kun
avustaja tuli häntä avustamaan ja minulla oli taas oma jono mistä poimia ruokaa lau-
taselle.
Söimme yhdessä, myös ystävättäreni mies oli mukana.
Pian sen jälkeen alkoi luento, ryhmän muilta jäseniltä kysyttiin lupaa, jos saisin tulla
mukaan kuuntelemaan ja sain.
Luennon aihe oli niin rankkaa kuultavaa, että minä itkin enemmän kuin ystävättäreni.
Sen jälkeen oli ulkoilun vuoro, työnsin ystävääni pyörätuolissa, teimme lyhyemmän
ulkoiluhetken kuin muut, sitten lähdimme hänen huoneeseen ja hänen miehensä
antoi meille kahdenkeskistä aikaa, mikä oli niin hienoa.
Huomasin, että ystäväni on ihan samanlaisena pysynyt ja nauroimme kuin ennen
vanhaan.
Taas olikin jo ruokailun vuoro ja sen jälkeen piti minun lähteä kotiinpäin.
Sovimme, että seuraavan kerran nähdään joko hänen kotonaan tai mökillä.
Itkimme taas lähdön hetkellä.
Muutaman tunnin kuluttua tuli ihana tekstiviesti:
Kiitos kun kävit.
Siitä tiesin, että minun kannatti lähteä vaikka piti kiertää Suomea aika lailla,mutta
sanoinkin hänelle, etten anna sairauden estää tapaamistamme. Hän hymyili kauniisti.
Tunnen olevani etuoikeutettu, kun saan olla Sinun ystäväsi.
Rakkaudella,
Salaisen puutarhan emäntä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti