keskiviikko 28. lokakuuta 2009









Uskomatonta, miten meitä

on jälleen koeteltu:


Ensin poika joutui 28.8

mopokolariin.

14.9. sai aivokalvon-

tulehduksen.

12.10.

Poika joutui leikkaus-

saliin, umpisuolen

leikkaukseen siis.

Kyseessä ei ollutkaan

tulehdus vaan leikkauksen

yhteydessä todettiin terveeksi!

Umpilisä leikattiin kuitenkin pois.

Mutta sitten alkoivatkin vatsakivut

uudelleen.

Alkoi kauhea rumba:

meidät siirrettiin eristyshuoneeseen,

kun pojalla ripulointi oli niin rajua.

Tiputuksessa oli lähes viikon, sain

jatkuvasti auttaa poikaa tiputustelineen

viemisessä edestakaisin vessaan.

Kaikkein pahinta oli tietämättömyys,

mitä poikaamme vaivasi.

Tulehdusarvot olivat jatkuvasti

korkealla.

Suuri, raju kokemus oli olla

heräämössä. Ei sitä voi kuvailla,

se pitää kokea itse.

Lyhyesti kuvailisin heräämöä

aavemaiseksi hiljaiseksi

huoneeksi.

Kyllä siinä tunteet heitti

kuperkeikkaa mutta enhän voinut

pojan edessä itkeä, vaan itkin

aina salaa joko peiton alla tai

käydessäni suihkussa tai vessassa.

Ilahduttavinta oli pojan kavereitten

vierailut, oikein huomaan miten hienoja

kavereita pojallani on.

Isäni serkku kävi myös katsomassa,

ja poikani oli siitä niin otettu.

Huomasi miten hänestä välitetään ja

kysyi jopa, olenko niin tärkeä.

Mieheni kävi myös päivittäin sekä

isovanhemmat.

Nyt elämä jälleen on palautumassa

normaaliksi pikkuhiljaa.

Voi tuota kullannuppua, murkkuikäistä

poikaani!

2 kommenttia:

siirisofia kirjoitti...

Paljon voimia ja halauksia! Kyllä teitä on jo koeteltu ihan liikaa. Onneksi poikasi on jo paranemassa.

Pia kirjoitti...

Hienoa hengenravintoa-blogi!
Runoja jotka herättävät, kyynel silmänurkassa...