"Brittany!" hän huusi uudelleen. Hän arveli, että tyttö
leikki piilosta hänen kanssaan. Kaksi päivää aiemmin
Steve ja Brittany olivat piiloutuneet eteiskomeroon ja
syöksyneet yllättäen esiin hänet säikäyttääkseen.
Mutta nyt ei komerossa eikä liioin Brittanyn huoneessa
ollut ketään. Melinda juoksi herättämään Steven.
"Brittany on hävinnyt!" hän huusi. Yhdessä he
tutkivat talon läpikotaisin. Sitten Melinda katse
kääntyi oveen ja siitä avautuvaan talvimaisemaan.
"Voi luoja!" hän sanoi. He tempaisivat takin ylleen ja
syöksyivät ulos. Pakkastuuli viilsi hengitystä. "Brittany!"
he huusivat ja juoksivat edestakaisin talorivistöä.
Miksen minä herännyt aikaisemmin? Melinda ajatteli.
Miksen kuullut hänen avaavan ovea? Hyvä Jumala,
älä anna lapselleni tapahtua mitään. Sitten hän huomasi
kahden talon välisellä pienellä kujalla jotakin.
"Steve!" hän kirkaisi. Lumessa makasi Brittany
yöpaidassaan ja pikkuhousuissaan. Jäätyneet silmät
tuijottivat suurina ja suu oli ammollaan. Pehmeine vaaleine
kiharoineen hän näytti posliininukelta.
Steve kaappasi tytön syliinsä, lähti juoksemaan kotia kohti
ja huusi apua. Lapsen hento ruumis oli jäykkä ja eloton.
Hän asetti Brittanyn sohvalle ja ryhtyi peittämään hänet
huovilla. Sisään ryntäsi naapuri. Mies katsoi kauhuissaan
tytön vahamaisia kasvoja ja lasittuneita silmiä ja tarkisti
sitten pulssin. Hän pudisti päätään ja aloitti puhalluspaine-
luelvytyksen. Steve pelkäsi, että järkytys aiheuttaisi Melindalle
keskenmenon, ja lähetti tämän viereiseen huoneeseen toisen
apuun tulleen naapurin kanssa.
Aluehälytyskeskuksen puhelin soi. Vain muutama minuutti
hälytyksen jälkeen lääkintäryhmä saapui Eichelbergerien kotiin.
***************
To be continued
Voi hyvin,
t. Salaisen puutarhan emäntä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti